Saarna perheneuvojien neuvottelupäivien messussa Porvoon tuomiokirkossa 14.3.2019

Perheneuvojien neuvottelupäivät. Messu Porvoon tuomiokirkossa to 14.3. 2019 (1 paastonajan s. epistola)

Koska meillä on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme. (Hepr. 4: 14-16)

”Sä et tajuu!” ”Sä et voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu!” Olemme varmaan kaikki kuulleet tällaisia purskautuksia – aviopuolisolta, teinikäiseltä lapselta, työkaverilta, asiakkaalta. ”Et voi ymmärtää, koska et koskaan ole ollut tällaisessa tilanteessa, jossa minä nyt olen.”

Tekstissä luin äsken: ”Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin.” Pystyykö Jeesus ymmärtämään meitä, jos hän ei itse ole langennut syntiin? Riittääkö, että häntä on koeteltu?

Ymmärtääkö ihminen, joka ei itse ole ollut alkoholismin, peliriippuvuuden tai huumeiden kourissa, kuinka vaikeaa on päästä irti? Ymmärtääkö sielunhoitaja, joka ei itse ole käynyt läpi vaikean sairauden tai elämänkriisin, miten toista tulisi parhaiten tukea? Ymmärtääkö perheneuvoja, joka ei itse ole kamppaillut hauraan parisuhteen kanssa, miten osapuolia tulisi tukea?

Tähän tekisi mieli pragmaatikkona vastata: joskus on vain pakko yrittää ymmärtää, ei ole muuta vaihtoehtoa. Jokainen meistä hyödyntää tietenkin omat kokemuksensa. Ne saattavat antaa meille itsellemme itsevarmuutta ja sanoillemme ja toimillemme uskottavuutta. Ammattiauttajina tai tavallisina kanssaihmisinä emme kuitenkaan voi rajata kanssaihmistemme auttamista vain niihin tapauksiin, jossa tunnemme olevamme täydellisesti sinut tilanteen kanssa. On myös yritettävä auttaa heitä, joiden kokemukset eroavat paljonkin omistamme.

Paastonajan aikana meidät kehotetaan Jeesuksen seuraamiseen. Tämä urakka vie meidät väistämättä mukavuusalueemme ulkopuolelle, sinne, missä kohtaamme toisemme paljaina ja haavoittuvina. Jotain uutta ja yllättävää syntyy ihmisten välisissä kohtaamisissa yleensä vasta sen jälkeen, kun olemme uskaltaneet sanoutua irti kontrollista ja hallinnasta. Kokemus, taito ja tieto ovat toki kullanarvoisia apuvälineitä auttamistyössä, mutta jos olemme liian sidotut teorioihin ja malleihin, emme kohtaa toista ihmistä hänen ainutlaatuisuudessaan.

Tällaisen kuuntelevan asenteen löytäminen edellyttää myös oman riittämättömyyden ja haavoittuvuuden tunnistamista ja tunnustamista. Ihmisinä olemme ambivalentteja. Meissä on kyky sekä rakentamiseen että repimiseen, sekä huolenpitoon että välinpitämättömyyteen. ”Valo ja varjo meissä”, kuten neuvottelupäivien teema kuuluu.

Jesus förstår oss, därför att han har upplevt hur motstridigt och mångfacetterat en människas liv kan vara. Gud kan gå vid vår sida, eftersom Gud i Jesus har delat vår sårbarhet – och antagligen något ännu svårare. Eftersom Gud är kärlek, känner Gud medlidande. Eftersom Gud är kärlek, är Gud sårbar.

Jeesuksen heikkous ja haavoittuvuus muodosti kuitenkin suuren ongelman kristityille alusta asti.

Opetuslapset eivät millään pystyneet ymmärtämään mitä Jeesus tarkoitti, kun hän puhui tulevasta kärsimyksestään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Ajatus haavoittuvasta Messiaasta, joka antaa itsensä tulla vangituksi ja nöyryytetyksi, tuntui heistä mahdottomalta. Pietari veti jopa Jeesuksen sivummalle, ja yritti saada hänet luopumaan uhrin tiestä.

Alkukirkon aikana ulkopuoliset tekivät mielellään pilaa ristillä kuolleesta Jumalasta. Kristityt vastasivat tähän pilkkaan korostamalla Jeesuksen uhrin vapaaehtoisuutta. Jumala olisi tämän vastauksen mukaan tietenkin voinut estää Jeesuksen nöyryytystä ja kuolemaa, mutta hän ei sitä halunnut tehdä, koska ihmisen pelastamiselle ei ollut muita keinoja.

Meidän on kuitenkin turhaa spekuloida Jumalan valintamahdollisuuksista. Emme tiedä, mitä vaihtoehtoja hänellä lienee ollut. Ilmeistä on kuitenkin, että Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi sekä voimassa että heikkoudessa.

Täällä tuomiokirkossa Jeesuksen heikkous korostuu, kun ristillä riippuvaa hahmoa verrataan tsaari Aleksanterin patsaaseen: toinen heikko ja kärsivä kuolemaan tuomittu vanki, toinen itsevarma, voimakas hallitsija.

Jeesus tulee meitä lähelle varsinkin silloin, kun hänen inhimillisyytensä paistaa kirkkaasti läpi: kun hän suuttuu, muuttaa mielensä, pelkää, kärsii ja kuolee.

Jeesuksen heikkoutta ja Jumalan ottamaa riskiä ei pidä selittää pois, ei silloinkaan, kun haluamme korostaa Jeesuksen suuruutta ja ainutlaatuisuutta. Jeesus oli ja on toisenlainen kuningas, kuin tämän maailman hallitsijat.

Meistä ihmisistäkin voi sanoa: me pääsemme toistemme lähietäisyydelle vasta silloin, kun uskallamme tai joudumme paljastamaan heikkoutemme, mutta myös pelkomme ja toiveemme.

Johannes kirjoittaa: ”Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.” (1.Joh. 1:5) Jumala kuvataan Raamatussa lukemattomilla tavoilla: luojana, tuomarina, rakastajana, lähteenä, paimenena, lintuemona. Mutta kun hänestä puhutaan valona, korostuu usein hänen tutkimattomuutensa ja kirkkautensa, jota ihminen ei kykene näkemään. Ihminen ei pysty kohtaamaan Jumalaa hänen kunniassaan. Jeesus muutti kuitenkin tämän.

Jeesuksen tehtäviin kuului juuri tien avaaminen meille Jumalan luo. Saarnatekstini löytyy Heprealaiskirjeestä, jossa korostetaan, että Jeesus on erilainen ylipappi. Kirjeen mukaan Jeesus on avannut meille tien temppelin kaikkein pyhimpään huoneeseen. Enää emme tarvitse välittäjiä meidän ja Jumalan välille. Enää meidän ei tarvitse toimittaa uhreja tai uhrata itseämme, koska tie sovitukseen ja pelastukseen on jo auki.

Dagens text avslutas med orden: ”Låt oss därför frimodigt träda fram till nådens tron för att få förbarmande och nåd i den stund då vi behöver hjälp.” Vi får frimodigt träda fram inför Guds tron, här och nu och en gång vid dödens stund. Att möta Gud innebär att stiga ut ur sin bekvämlighetszon, att erkänna sin egen brist och ambivalens – och sitt behov av Guds hjälp, upprättelse och nåd.